Mä olen pikkusisko. Kun mä olin pieni, parhaat leikit syntyi aina isosiskon kanssa. Me pöpistiin illalla nukkumaan menoajan jälkeen sängyissä, kunnes äiti tuli topakasti komentamaan: ”Nyt ihan oikeasti, tytöt, nukkumaan!” Me mentiin yhdessä lukuisille heppaleireille, hypittiin lapsuusmaisemissa vallareiden yli, rakennettiin oma lumilinnakylä ja otettiin ekat valokuvat mistäpä muusta, kuin toisistamme 😉 (toki myös Barbeista). Mä tiesin alusta alkaen miten iso juttu sisko tai veli voi lapselle olla. Muistot yhteisestä lapsuudesta on ihan kultaa! Mutta mä en aina ajatellut, että mulle tulisi kaksi lasta. Ensimmäinenkin oli itsessään jo suuri lahja.

Siskon kanssa

Kun mä olin nuori aikuinen, pelkäsin pitkään, että tulisin liian nuorena äidiksi. Parikymppisenä koin itseni henkisesti ikäistäni vanhemmaksi, mutta käyttäytyminen oli kyllä ihan ikään sopivaa: mä hilluin kavereiden kanssa, pohdin mitä musta olisi tulossa isona ja milloin mä tapaisin mun unelmien miehen. Mä myös luulin, että mun unelmien mies olisi moniongelmainen pitkätukka, jonka mä lapsellisesti pelastaisin maailman pahuudelta 😉 Jotkut osaavat ottaa vastaan vanhemmuuden viitan nuorina, mutta en mä! En olisi ollut mitenkään valmis äidiksi pienelle ihmiselle, mun piti ehdottomasti saada etsiä itseäni vuosia aikuistuakseni.

Kun mä tapasin nykyisen mieheni, mä olin 25 vuotias. Mulle ja meille oli päivänselvää, että me haluttaisiin kokea Maailmaa yhdessä, tutustua toisiimme kaikessa rauhassa, kasvaa vähän isommiksi. Sitten tohon listaan lisättiin opintojen päättäminen. Urapolun etsiminen. Yhteisen asunnon hankkiminen. Kihlautuminen. Eeppisiin hääjuhliin säästäminen parin vuoden ajan ja lopulta niiden juhliminen 😉 Ja nyt… ja nyt voisi lapsi tulla jos olisi tullakseen. Mä muistan vieläkin kun jätin ekaa kertaa pillerit syömättä. Ja mä muistan vieläkin, kuinka siitä hetkestä vuotta myöhemmin ei vaan vauvaa kuulunut.

Joku mulle joskus sanoi, että lapsia saadaan, ei niitä tehdä. Se, että mä hysteerisesti pelkäsin tulevani liian nuorena äidiksi oli toisaalta nielaissut vuosia pois siitä parhaasta lapsentekoiästä. Valitettavasti vaan on niin, että biologia ei vaikuta odottavan sun valmistumista koulusta tai sen täydellisen työpaikan löytämistä ja uraputkeen singahtamista. Mä tunsin hetken aikaa ihan ääretöntä pettymystä omaa kehoani kohtaan, vaikka se oli ihan hölmöä. Erityisesti mua ärsytti se, että minä, naisena, olin ilmeisesti lisääntymisopin mielestä jo ikäloppu kurppa päälle kolmikymppisenä 😉

Meidän tyttö lopulta näki päivänvalon kun mulla oli 35 vuotta mittarissa. Melkein neljä vuotta niistä eeppisistä hääjuhlista ja siitä, kun totesimme yhdessä, että lapsi saa tulla jos on tullakseen.

Kun tää pieni neitokainen ojennettiin synnytyssalissa lämpimänä ihmismyttynä meidän syliin, me oltiin oikeasti aivan onnemme kukkuloilla. Tiedettiin heti siinä hetkessä, että meille on suotu aivan valtavan suuri lahja käsiimme. Sitä kiitollisuuden tunnetta en osaa vielä tänäkään päivänä sanoittaa mitenkään.

Kun me ryhdyttiin elämään yhdessä perheenä mietin, miten minä tulen muistamaan tästä pikkulapsiajasta tosi paljon, kun taas meidän tyttö ei oikeastaan mitään. Tavallaan se oli tosi outoa, koska musta meidän keksimät touhut oli ihan älyttömän hauskoja. Mut enhän mä itsekään oikein muista lapsuudestani kuin joitakin pätkiä ja palasia. Lähinnä ne liittyy leluihin, leikkeihin ja omaan siskoon. Valitettavasti lapsuusajan muistot kehittyy vuosien kuluessa niin, että aika nimenomaisesti kultaa ne: vuodet saattaa puuroutua toisiinsa ja jopa kokonaisia ajanjaksoja voi pyyhkiytyä pois muistista. Tai sitten mieleen jää vain jokin yksittäinen erikoinen seikka. Kuten vaikka keltainen suihkuverho ihan ensimmäisestä lapsuudenkodistani. Niin se vaan on: vaikka muakin on pienenä tyttönä kuskattu etelän hiekkarannoille niin en muista siitä oikeastaan muuta kuin sen, että me haudattiin meidän oma faija hiekkaan 😉 Yhtä hyvin oltais voitu olla vaikka kesämökillä tekemässä se operaatio 😉 Mä huomasin pyöritteleväni paljon ajatuksia siitä, että kenen kanssa meidän tyttö tulee jakamaan lapsuusmuistonsa. Olisiko niitä kiva jakaa pikkusiskon tai -veljen kanssa?

Muisto, jonka me vanhemmat vain muistamme 🙂

Ajatus toisesta lapsesta alkoi kypsyä vauhdilla, kun tyttö täytti vuoden. Siinä ekojen synttärijuhlien keskellä mä huomasin pysähtyneeni ihailemaan sitä, että tässä me kaikki nyt oltiin aikuisina: mun mies ja hänen siskonsa ja minä ja mun isosisko. Lapsena oli ihan super huippua, että oli aina leikkikaveri kotona. Siinä juhlissa mietin kuinka näin aikuisena oli vähintään yhtä kivaa, että se sama tyyppi oli nyt osa sun omaa tukiverkostoa. Ikään kuin automaattisesti. Ja tää tyyppi oli ainoa, joka osaa muistella sun kanssa sitä elettyä lapsuutta: Polly Pocketseja, sitä kun viritettiin skideinä Seikkailujen linnake kotiin (heh, tästä tulee vieläkin kuittailua äidiltä), matkoja sukulaisten luo ja heppaleirien yömaastoja. Mun sisko toimii myös ilmaisena muistipankkina lapsuusvuosista: se minkä mä olen unohtanut tai lokeroinut liian kauas korteksille, mun sisko saattaa edelleen muistaa. Tiedän. Mulla on käynyt tuuri, kun me ollaan edelleen läheisiä. Mun miehen kautta oon myös saanut kaksi siskoa lisää, jotka ovat yhtä lailla omiani. Oikea tripla-onni! 🙂 Tämmöinen laaja tätien verkosto on ollut myös meidän tytölle sanoinkuvaamattoman upea lahja.

Bonus siskot

Toinen lapsi oli kultainen, mutta meille myös pelottava ajatus: kun oli yhden terveen lapsen saatellut tähän maailmaan niin suorastaan hirvitti ajatella, että voiko onni potkaista kahdesti putkeen. Ihmisen kehittyminen pienen pienestä solusta kokonaiseksi vauvaksi on aivan äärimmäisen ohuen langan varassa. Niin moni asia voi mennä pieleen ja niin moni asia voi tuottaa turhaa ahdistusta odotusaikaan. Niin moni asia voi ilmentyä yllätyksenä vielä vauvan synnyttyäkin. Plus, että en voinut olla miettimättä sitä, kuinka kauan saimme odottaa esikoisen saapumista ja kuinka paljon pettymyksiä noihin vuosiin mahtui.

Uskallan väittää, että jos on kokenut oman vauvan menetyksen kerran tai useammin, se jättää suhun väkisinkin jälkensä. Sille ei vaan voi mitään. Positiivinen raskaustesti ei enää tarkoitakaan automaattisesti sellaista iloista vaaleanpunaista odotusaikaa, vaan tietoisuutta siitä, mikä kaikki voi pahimmillaan epäonnistua. Se ei tarkoita, että olisi kyyninen tai surullinen. Vain sitä, että tiedostaa riskinsä liian konkreettisesti.

Siispä me tehtiin yhdessä vaikea päätös ja sovimme, että vuosikausien rumbaan emme taas lähde. Jos toinen vauva tulee, ollaan onnekkaita ja otetaan hänet vastaan. Mutta jos ei… no, sitten ei. En halua olla enää raskaana viidettä tai useampaa kertaa, neljä kertaa on mun kropalle jo ihan riittävästi. Yksi lapsi oli pitkään meille haave, toisesta lapsesta emme uskaltaneet edes unelmoida. Ehkä tässä universumissa oli varattu tietty maksimi pettymyksille, sillä pikkuveli ilmoitti sangen nopeasti tulostaan.

Toisen lapsen odottaminen oli erilaista kuin ekan: vauvauutinen otettiin lähipiirissä vastaan rutiinilla, raskausviikoista ei enää jaksanut pitää lukua (tsekkasin ne aina välillä jostain äpistä 😉 ) ja jokaiseen neuvola- ja ultrakäyntiin suhtautui tietynlaisella varovaisuudella. Mulla oli koko odotusajan yöpöydän laatikossa Doppler-laite, jolla olisi voinut kuunnella vauvan sykkeitä. Mun sisko antoi sen mulle ajatellen, että se ehkä helpottaisi odotusaikaa. Mä en voinut käyttää sitä kertaakaan. Mä jännitin ihan liikaa sitä, jos en vaan jokin päivä enää kuulisikaan sitä pientä kiivasta sykettä. Se oli jokin henkinen toteemi mulle koko odotusajan: siellä se pötkötti neuvolakortin päällä odottamassa pois heittämistä.

Kun vihdoin lähtö synnärille tuli, mä pysähdyin miettimään siinä taksin takapenkillä, että nytkö tässä mennään? Oikeasti? Kohta tapaan mun toisen lapseni. Ihan kohta mä olen oikeasti kahden lapsen äiti ja mun esikoiselle syntyy pikkuveli. Älytöntä! (Ja toisaalta mietin siinä, että ai niin, tässä joutuu vielä sen synnytyksenkin taas käymään läpi 😉 ) Synnytyssalissa syliin ojennettu lämmin ihmismytty kolkutti kelloja etäisesti jostain tutusta. Aivan, me ollaan tehty tää jo kerran aiemmin. Näinkö pieniä ne vastasyntyneet lapset olikaan…! Ja ihanaa, mä voin nyt heittää sen Doppler-laitteen roskiin.

Monella tapaa tämä toinen lapsi on ihan erilainen kuin esikoinen. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan jo pienestä pitäen kärsivällisesti omaa vuoroaan ja pitämään ehkä hieman kovempaa meteliä itsestään saadakseen huomiota 😉 Hän on tottunut nukkumaan kovassakin älämölössä ja mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa. Hän kulkee heti mukana kaikkialle minne muukin perhe mielii ja hän sujahtaa osaksi jo valmiiksi osoitettua rutiinia, jossa vuorottelee leikki, ruokailu ja lepo. Ja nyt tuntuu, että hän olisi ollut siinä aina! Isosisko ei enää olekaan meidän vauva, vaan hän on luovuttanut sen manttelin tälle pienelle tyypille.

Pikkuveli on aivan rakastanut isosiskoonsa ja jo nyt näen, että heillä on ihan omia juttuja keskenään. Isosisko tulee hakemaan pikkuveljeä leikkimään ottamalla häntä napakasti pienestä kädestä kiinni ja minä kannan pikkuveljeä sitten siskon perässä. Pikkuveli tykkää ”kulkea” näin samalla hymyillen kuin se kuuluisa Hangon keksi 😀 Pikkuveljen mielestä hauskinta on katsoa, kuinka isosisko tanssii tai kokoaa palapeliä. Ja jos hyvin käy, tulee isosisko antamaan yhden palapelin palan hetkeksi parkkiin pikkuveljen pieneksi puristuneeseen nyrkkiin, josta sitä ihmetellään silmät kierossa. Aamulla ensimmäisenä isosisko tulee katsomaan veljeä ja illalla viimeisenä hänelle kiivetään sanomaan pinnasängyn pinnojen välistä hyvää yötä. Näiden kahden side on jo nyt valtavan vahva ja jos onni vain on myötä, se vain voimistuu vuosien saatossa.

Onni on oma lapsi. Ja toinenkin.

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit