Se ilmestyi ensimmäisen kerran ehkä noin puolisen vuotta sitten. Se ilmestyi hiljaa hiipien ja rysäytti eräänä päivänä ilmoille ihan kamalan ukkosen. Se hakkasi käsillään ja jaloillaan eteisen mattoa. Ääääh… uhmaikä.

Muutaman uhmakohtauksen jälkeen eksyin netin keskustelupalstoille ja löysin kasapäin uhmaikäisten vanhempien väsyneitä kertomuksia: ”Mitä mä teen kun se ei suostu pukemaan päälle?” tai ”Apua miten noloa, se sai raivarit kaupassa – oli pakko jättää ostokset siihen.” Meitäkin varoiteltiin uhmaiän raivokkuudesta kun elimme vielä aurinkoista taaperoarkea: ”Nauttikaa vielä, kohta se muuttuu.” Ihan sairaan ärsyttävää! Ihan kuin olisi pitänyt jatkuvasti varautua johonkin kamalaan mörköön, joka hiippailee sisään hetkenä minä hyvänsä ja olla nauttimasta juuri tästä hetkestä. Siispä kieltäydyin käyttämästä aikaa moisen mörrimöykyn pelokkaaseen odotteluun ja olin valmis ottamaan vastaan tämän monsterin sitten kun sen aika koittaa. Ja nyt monsteri on täällä. Olen jo guuglettanut hakusanoilla ”milloin lapsen uhmaikä on ohi” 🙂 Mä uskon, että tosi moni vanhempi on 😉 Eihän tää mikään kaikista herkuin hetki ole.

Faktahan on se, että uhmaikä kuuluu lapsen kehitykseen ja itsenäistymisen tarpeeseen. Ja ehkä helpottaa ajatella, että hei, sullakin on ollut se pienenä. Se kestää minkä kestää ja on joillakin lapsilla hankalampi kuin toisilla. Oli miten oli, niitä uhmakohtauksia tulee arjessa x määrä ja niiden läpi luoviminen kysyy vanhemmilta todella pitkää pinnaa. Mähän ehdin myös naivisti ajatella, että ehkä meidän lapsille ei tulis just tätä vaihetta 😉

Mä muistan edelleen esikoisen ekan uhmakohtauksen. Me oltiin lähdössä ulos kun hän äkkiä heittäytyikin pötköksi eteiseen ja hakkasi jaloillaan lattiaa itkien samalla raivokkaasti. Jostain sieltä kimeän kurkkuhuudon seasta kuului yskien ja nieleskellen ”En haula!” Siis suomennettuna en halua. Tuota hän huusi meille hysteerisesti itkien ja me seistiin kysymysmerkkeinä siinä samassa tilassa, koska valehtelematta minuuttia aiemmin tyttö oli vielä aurinkoisena pomppien ollut lähdössä innokkaana mukaan. Siis mitä ihmettä? Me vanhemmat katsottiin toisiamme kulmat kaihoisasti kenollaan: nyt viimeistään meidän piti hyvästellä touhukas taaperomme ja ottaa vastaan itsenäistymisen kynnyksellä kamppaileva pieni lapsi.

Ennen lapsia mäkin olen ollut se aikuinen, joka on silmät pyöreänä ihmetellyt, kuinka joku tuntematon muksu on vetänyt äksät lattialle kaupan murokäytävälle. Mä oon siinä ihmetellyt, että mikäs ihme tolla skidillä nyt on, eihän nyt muroista voi kukaan hermostua.

No, nyt mä ymmärrän, että kyllä voi. Koska uhmaikäinen lapsi voi hermostua miltei kaikesta. Mä en usko, että yksikään vanhempi on osannut edes kuvitella sitä tunnetta, joka itselle voi tulla siitä, että sun oma lapsi huutaa sulle naama punaisena. Oli se itselleenkin ekalla kerralla melkoinen yllätys. Eihän lapsi toki kuitenkaan tarkoita mitään pahaa. Ne tunteet vaan vyöryy esiin kuin hyökyaallot ja jossain vaiheessa lapsi oppii sanoittamaan omat tunteensa muutenkin kuin vaan sokeasti huutamalla.

Silloin kun uhmakohtaus on päällä, sitä menee itse ihan johonkin sumuiseen selviytymistilaan. Siinä ei mieti yhtään ympäristöä eikä muiden katseita vaan ainoastaan tätä tatamissa pitkällään raivoavaa tenavaa ja sitä, miten tilanteen saisi haltuun. Mä oon huomannut, että meillä kohtauksen pamauttaa ilmoille yleensä nopea muutos suunnitelmassa: iskä meneekin edeltä kauppaan. Laitetaankin nää uudet kengät jalkaan. Ajetaankin autopesulan kautta. Yleensä näihin tulee nopeasti esikoiselta vastauksena ”Ei.” Ihan vaan ei, ilman mitään selvitystä miksi ei. Sitten sekunnissa silmät täyttyy kyynelistä, posket alkaa punoittaa ja haukotaan reilusti ilmaa keuhkoihin, jotta varmasti saa tosi hyvin huudettua. Ja sit vaan urku auki. Jestas. Toisaalta mä välillä viihdytän itseäni etsimällä (jälkikäteen) näistä tilanteista komiikkaa ja mietin, miltä tämä maailma näyttäisi, jos me aikuiset vieläkin tehtäis noin. Siinä olisi varmaan monessa Teams-palaverissa erikoinen loppu, jos jokainen osallistuja päätyisi itkuraivareihin kun ei saakaan omaa ehdotustaan läpi: ”Jaahas – Teppo onkin nyt siellä pöydän alla huutamassa ja hakkaamassa lattiaa. Teppo, joudumme mutettamaan sinut, me muut emme kuule mitään koska itket niin kovaa.” Suosittelen lämpimästi tätä ajatusharjoitusta 😉

Uudet kengät – the source of all evil

Lapsella on tarve saada tilaa vanhemmistaan ja positiivisia kokemuksia itsenäisestä päätöksenteosta. Tää tarve elelee siellä uhmakohtausten keskiössä. Näin ainakin viisas kirjallisuus asiasta kertoo. Ja Google 😉 Tuntuu hullulta, että se tarve hiipii esiin jo näin pienenä! Ja vaikka meitä aikuisia saattaakin huvittaa kohtauksen esille houkutellut syy, niin pienelle kansalaiselle tilanne on haudanvakava. Nauraminen tai tilanteen vähättely on ainakin meillä pahinta, mitä me voitais tehdä. Kun tilanne on päällä, meillä ei toimi jäähyt tai se, että antaisi tytön purkaa kohtaus itsekseen. Meillä kiukku laantuu parhaiten sillä, että nostetaan huutava tyttö syliin istumaan ja pyydetään katsomaan silmiin. Jos tyttö malttaa katsoa kohti, on hyvä tsäänssi, että pääsee kysymään häneltä miksi herne meni nenään uusien kenkien laittamisesta jalkaan. Ja sitten me jutellaan. Toisinaan niin, että tyttö huutaa ja äiti kertoo ja toisinaan niin, että myös pikkuinen malttaa kertoa omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Kun itku on saatu katkolle niin me nopeasti käsitellään asia yhdessä: miksi kiukutti, sovitaan asialle piste ja ohjataan äkkiä huomio johonkin muuhun. Hyvässä lykyssä tilanne on ohi ihan muutamissa minuuteissa alusta loppuun. Ja huonona päivänä uusi kiukku puuskaisee esiin heti edellisen tukehduttua.

Lahjomiseen tai ylenpalttiseen lupailuun me ei olla suostuttu. Tottakai me ollaan kokeiltu tätäkin, koska sitä joskus tekee aivan kaikkensa, että saisi sen metelin loppumaan. Meidän likka on vaan sen verran ovela, että vaikka uhmakohtaus pyyhkäiseekin ohitse, niin lupaus suklaarusinoista kyllä muistetaan. Myös tekoitkut on tämän empiirisen testin pohjalta koettu (ja myös sitä seurannut oikea uhmakohtaus… kuinkas muutenkaan!).

Mä luin hyviä neuvoja netistä (mm. Mannerheimin lastensuojeluliitolta) siitä, miten uhmakohtauksessa olisi aikuisena hyvä toimia. Mullehan tää oli (ja on edelleen) ihan uusi tilanne ja huomaan joskus olevani ihan lamaantuneena kysymysmerkkinä sen huudon keskellä. Ainakin mä syyllistyn toisinaan siihen, että annan liikaa vaihtoehtoja, joista tyttö saisi valita. Tai neuvon liian epämääräisesti mitä haluaisin tytön nyt tekevän. Tai että mun sovitteleva neuvottelu kiukkukohtauksessa on liian kaunopuheinen. Positiivisen kokemuksen itsenäisestä päätöksenteosta voi saada, vaikka vaihtoehdot olisikin rajattu jo ennalta kahteen tai kolmeen. Pääasia, että ne kaikki on sellaisia, että ne on aikuiselle ok. Me saatetaan vaikkapa karkkihyllyn edessä sopia, että yhden pienen karkin saat ottaa ja sitten mä valitsen ne kolme ehdokasta, joista hän oikeasti tekee valinnan.

Ja kuinkahan monesti oon sanonut tytölle ohjeeksi ”No niin, käyttäydyhän nyt.” Eihän hän tiedä yhtään millä lailla haluan hänen käyttäytyvän 😉 Toisinaan vieläkin tuntuu tosi oudolle sanoa niin selväsanaisesti toiselle ihmiselle ohjeita kun oon itse tottunut ymmärtämään asioita rivien välistä tai puolesta sanasta 😉 Nyt tällä kokemuksella oon myös oppinut, että väsyneen lapsen kiukku on vielä astetta napakampi kokemus. Mmm.

Vaikka me annetaan tytön tehdä päätöksiä on kolme pyhää asiaa, joista meidän kotona ei neuvotella yhtään lapsen kanssa. Ne ovat syöminen, peseytyminen ja nukkumaanmeno. Nää yksinkertaisesti siitä syystä, ettei tyttö osaa vielä päätellä näiden asioiden seuraamuksia, jos niistä lipsutaan. Esimerkiksi jos ei mennä illalla nukkumaan, ollaan aamulla veteliä kuin sula toffee eikä päästä ajallaan ovesta ulos päivän rientoihin.

Pakkohan se on myöntää, että ei nää kiukkukohtaukset mitenkään kivoja ole. Viimeksi kun tyttö heittäytyi mahalleen metrolaiturilla niin tottahan mä mietin kuinka paljon helpompaa ois vaan napata parkuva lapsi siitä kainaloon, painella naama peruslukemilla hissiin ja toivoa, että sen 55 sekunnin aikana minkä hissi kipuaa ylös, saisi huudon mutelle. Vaikka lupaamalla suklaata hiljaisuudesta. Tai vielä parempaa: voisiko vaan teleportata itsensä Bahamalle, kookospähkinään koverrettu drinkki kourassa 😉 Mut ei, hampaita purren mä jäin siihen testaamaan tytön kanssa metroaseman akustiikkaa ja selvitin hänelle, ettei ole mitään syytä hermostua siitä, että iskä menikin edeltä liukuportaita pitkin kauppaan. Jossain vaiheessa hän ymmärsi sen itsekin ja lähdimme ihan hyvillä mielin yhdessä hissille. Siinä ylöspäin matkustaessamme hän otti mun kädestä kiinni ja totesi, että vain vauvat itkee noin. Ei hän, koska hän on jo iso tyttö. Tytöllä on kohtuullisen valikoiva muisti 😉 On se melkoinen tapaus! Ihan paras tyyppi ever 🙂 Ja tääkin vaihe loppuu kyllä joskus. Pikkuveljen kiukkuun (sitten kun sen aika koittaa) meillä onkin sitten jo repullinen eväitä matkassa!

Puhkutaan kiukkupilvet kauas kauas pois, kyllä se siitä!

pus, Paula

*

2 Comments

  1. Marjatta Henrichsson says:

    Hyvin kirjoitettu, omakohtaisesti ja suurella ymmärryksellä siitä, että uhmaikä kuuluu kehitykseen ja että näitä ”kohtauksia” voi ohjailla rakkaudella ja turvallisuuden tunnetta antamalla.

    1. Heippa!
      Juuri näin 🙂 Turha potkia vastaan sellaista, joka kuuluu asiaan. Hermoja se kyllä kysyy…!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit